Jääkausi

Mikä on jääkausi?

Jääkausi on maapallon historiassa aikajakso, jolloin ilmasto on kylmempi ja laajat maa-alueet ovat jään peitossa. Termi voi viitata jäätiköitymiseen (kuten viimeisimpään Veiksel-jääkauteen) tai pitempään ajanjaksoon, jolloin on useita jäätiköitymisiä.

Mannerjäätikkö-termiä käytetään, kun koko alue on jään peitossa ja vain yksittäiset vuorenhuiput pilkistävät jäästä. Mannerjäätikkö eroaa vuoristojäätiköstä siinä, että se ylettyy tunturijonon ulkopuolelle ja kasvaa niistä riippumatta.

Maapallon historian aikana on tapahtunut useita jäätiköitymisiä. Vanhimmat jääkauden jäljet ovat 2,4 miljoonan vuoden takaa. 600 000 viime vuoden aikana meillä on ollut kolme jääkautta (Elster, Saale ja Veiksel), ja niiden välikaudet ovat kestäneet noin 15 000 vuotta (elämme tätä nykyä todennäköisesti tällaista välikautta). Yleisesti jääkausista puhuessamme viittaamme Veiksel-jääkauteen. Se alkoi 115 000 vuotta sitten ja keskeytyi joitain kertoja lämpimien kausien (interstadiaalien) takia. Mannerjää oli laajimmillaan 22 000 vuotta sitten, ja 10 000 vuotta sitten melkein koko jääpeite oli sulanut pois.

JääKuva: Jään levinneisyyden ja paksuuden Pohjoismaissa viime jääkauden aikana. Lähde: Botnia-AtlanticaMaailmanperintö yhteistyössä 63°N, Botnia Atlantica

Suuret mannerjäätiköt muokkaavat vallitsevaa maisemaa ja jättävät jälkeensä uurteita ja sedimenttiä, joka kerrostuu jään etenemisen ja sulamisen yhteydessä. Tämänkaltaista sedimenttiä ovat esimerkiksi moreeni ja kerrallinen glasiaalisavi. Luonnossa voi ehkä nähdä joitain jälkiä kolmesta viimeisimmästä jääkaudesta, mutta kaikkein tuoreimmasta näkyy selviä jälkiä joka puolella.

Merenkurkun saaristo

Merenkurkun saariston kallioperä, sekä Suomen että Ruotsin puolella, koostuu pääasiassa 1800–1900 miljoonaa vuotta vanhasta kallioperästä, mutta myös pieniltä määrin nuoremmista kivilajeista. Vanhimmat kivilajit ovat alun perin kivettyneitä hiekka- ja savikerroksia, jotka vuorijonopoimutuksen aikakaudella n. 1880 miljoonaa vuotta sitten muokkautuivat erityyppisiksi kivilajeiksi, kuten kiillegneisseiksi (vähiten muuttunut), suonigneissiksi, sekä täysin sulaneeksi ja uudelleenkiteytyneeksi diatexitiksi (Suomessa käytetty nimitystä Vaasan graniitti). Alueella esiintyy myös piirteitä vulkaanisista kivilajeista. Myöhemmin pegmatiitit, graniitit, baggron, rapakivigraniitti ja diabaasit ovat tunkeutuneet vanhan kallioperän sisään. Kambrikaudella noin 480–540 miljoonaa vuotta sitten hiekka- ja savikivi kerääntyivät yhteen, ja miljoonien vuosien saatossa kuluivat pois eroosion vaikutuksesta, lukuun ottamatta silloista merenpohjaa Söderfjärdenin meteoriittikraatterissa Vaasasta etelään päin.

Nykyisen muotonsa maisema on saanut viime jääkauden loppuvaiheessa vain 24 000-10 000 vuotta sitten. Moreeni – sekoitus lohkareita, kiviä, soraa, hiekkaa ja silttiä – kerrostui yhtenäiseksi sileäksi kerrokseksi kallioperän pinnalle jää peittonaan. Merenkurkun maisemaa hallitsevat tyypilliset moreenimuodostumat. Suomen puolella löytyy lähinnä laumoittain kivisiä harjuja, joissa on jäänreunan suunnan mukaan syntyneitä De Geer- ja Rogen-moreeneja, kun taas jään liikkeen suuntaisia pitkänomaisia drumliineja on havaittavissa Ruotsin puolella. Maankohoaminen ja aaltojen vaikutus ovat sittemmin yhdessä – geologisella ajattelulla lyhyessä ajassa – aiheuttaneet suuria ja näkyviä muutoksia maisemassa, kasvillisuudessa sekä elinoloissa. Aaltojen voima on muokannut uudelleen nousevia moreeniselänteitä ja saanut aikaan mm. pikkukivikenttiä, kivimeriä sekä sora- ja hiekkakerrostumia. Lopuksi rantaan on syntynyt dyynejä tuulten vaikutuksesta.

Merenkurkun syvin kohta on ainoastaan 25 metriä. Paikka on Suomen ja Ruotsin merialueen välin kapeimmassa osassa. Kallioperän muodot, kerrostumat sekä pitkänomaiset moreeniharjut ovat merenpohjan yleisempiä ominaisuuksia.

Lähde: Maailmanperintö yhteistyössä 63°N, Botnia Atlantica